En ole koskaan aiemmin rakastunut. Olen ihastunut ja yrittänyt rakastaa. Mutta rakastunut en ole koskaan.

En tiennyt, että voi näin ihmeellisesti rakastua. Rakastua ehdoitta. Toivoa toiselle vilpittömästi kaikkea hyvää elämään, vaikka toista ei edes kiinnosta. Kuinka se sattuukaan, kun toinen ei välitä. Ja kuinka silti ei vihaa, vaan haluaa toiselle vain hyvää ja onnea...

En tiennyt, että tällaista olisi olemassa oikeassa elämässä.

Silti, epäilevä puoleni muistaa mainita, että jos olisinkin saanut vastakaikua ja olisimme päätyneet yhteen, olisiko tunne muka kestänyt muutamaa kuukautta kauempaa? Enkö olisi taas kyllästynyt ja ahdistunut ja alkanut kaipaamaan vapauteen?

En tiedä. En todellakaan tiedä. En tiedä enää mistään mitään, kun kerran tällaista voi elämässä tapahtua. Olisi edes joku volyyminapuula, mistä näitä tunteita saisi vähän pienemmälle.

Toisaalta, olen onnellinen siitä, että sain kokea jotakin tällaista. Sillä nyt tiedän, että minun on mahdollista rakastua tulisesti. Ja jos joskus rakastun ihmiseen, joka tuntee samoin, kuinka euforinen tila odottaakaan. Edes sitten muutaman kuukauden tai viikon ajan, jos ei pidempään...

Sopulin tunteet ovat myllerryksestä sekaisin. Huokaisten se siirtyy nyt mussuttamaan suklaatia...